Miksi tutkia nörttiyttä?

Nörttikulttuuri on nykyään kaikkialla. Teknologian kehittyminen ja faniuden nolon statuksen
katoaminen ovat yhdessä tuoneet lähes jokaisen elämään ainakin annoksen nörttikulttuuria,
joka ennen on mielletty sosiaalisesti kyvyttömien kummajaisten lapselliseksi ajanvietteeksi.
Alunperin harkitsin näiden vanhojen negatiivisten konnotaatioiden takia toisen sanan
etsimistä nörtille, mutta päätin lopulta, että vain nörttikulttuuri kattaa kaikki ne tasot, joita
tahdon tutkia. En kuitenkaan usko valintani olleen väärä. Nörtti ei ole enää synonyymi
häviäjälle, ennemminkin päinvastoin: teknologia on tie maailman huipulle ja nörteille
ominaista tietoa, omistautumista ja osaamista arvostetaan nykyajan kilpailuyhteiskunnassa.
En ole näkökulmani kanssa yksin: esimerkiksi BBC, The Guardian ja The Cord ovat kaikki
kirjoittaneet internet-sivuilleen artikkeleita nörttien noususta tai voitosta. BBC:n Tom
Chatfield lainaa kirjailija China Mievillen luomaa termiä ”geekocratic moment”,
”giikkokratinen hetki”, kuvatakseen nykyhetkeä, jonka teknologia mahdollistaa
samanmielisten, yhtä intohimoisesti asioihin ja ideoihin suhtautuvien löytymisen jostain päin
maailmaa (www1). The Guardian nostaa esiin Bill Gatesin ja Steve Jobsin ja toisaalta sen,
kuinka Hollywood on löytänyt Marvel-sarjakuvat, Tolkienin kirjat ja Star Warsin. Televisiossa
nörttien maailmaa esitetään satiirisesti sarjassa Rillit huurussa ja Oxfordin sanakirja on
hyväksynyt termin ”geek chic.” (www2.) Kate Turner mainitsee The Cordin nettisivuilla, että
vaikka osa tätä kulttuuri ovatkin hetkittäin nousseet osaksi valtavirtaa, koskaan aiemmin
yksikään sukupolvi ei ole hyväksynyt ja omaksunyt niitä yhtä laajasti (www3). Ranskalaiset
ovat tehneet aiheesta jopa dokumentin La revanche des Geeks vuonna 2011, jonka Yle Teema
on esittänyt pariin otteeseen nimellä Nörttiplaneetta. Kyseessä on siis maailmanlaajuinen,
moderni ilmiö: nörttikulttuuri on vakiinnuttanut itsensä.

Millaisesta kulttuurista on siis kyse? Tutkimukseni tarkoitus on ottaa tästä tarkemmin selvää.
Haluan määrittää nörttikulttuurin käytäntöjä, ajatusmaailmoja ja prosesseja sellaisina kuin ne
ovat 2010-luvulla. Se on tutkimukseni ylätaso, jonka alta haluan löytää vielä tarkemmin
jotain, nimittäin tytöt ja nuoret naiset. Tavoitteeni on tuoda heidät esiin ja antaa ääni heidän
kokemuksilleen ja merkityksilleen. Monet nörttikulttuurin ilmiöistä, esimerkiksi sarjakuvat,
tietokonepelit ja teknologia, on usein arkisesti ja jopa tieteellisesti mielletty poikien
kulttuuriksi. Jos näin ei olisi, akateemisten kirjoittajien ei tarvitsisi erikseen mainita tyttöjä
vaikkapa videopeleistä kirjoittaessaan. Silti esimerkiksi vuonna Erkki Huhtamon ja Sonja
Kankaan vuonna 2002 toimittama elektronisten pelien kulttuuria käsittelevä Mariosofia
omistaa erilliset kappaleet tytöille ja sukupuolisidonnaisuudelle, joissa näitä asioita käsitellään
ja kyseenalaistetaan. Selvää on kuitenkin, että oletus on olemassa, koska muuten sitä ei
tarvitsisi kumota. Nykyään on tavallista, että naiset pelaavat. Turun Sanomat asettaa Ernest W.
Adamsin suuhun jopa tilastotiedon, että keski-ikäiset naiset ovat ohittaneet teinipojat
pelaajaryhmien koosta puhuttaessa. (www4). Minua kiinnostaa, miten nörttiys ja tyttöys
sopivat yhteen, miten he ovat omaksuneet kulttuurin osaksi elämäänsä, miksi nörttikulttuuri
kiinnostaa tyttöjä ja millaisia kokemuksia heillä on nörttiydestä yleisesti ja tyttöyden ja
nörttiyden kohtaamisesta erityisesti.

Luettuani aikani jo esittelemiäni artikkeleita siitä, miten nörttikulttuuri on joka puolella, aloin epäillä,

olenko valinnut liian suuren ja laaja-alaisen aiheen. Miten minä edes määrittelen nörttikulttuurin?
Kuka on nörtti, kuka ei? Wired-lehden sivuilta löytyi jopa artikkeli, jonka kirjoittaja Patton
Oswalt kehotti nörttikulttuuria kuolemaan. Hän kertoo olleensa nörtti 1980-luvulla, mutta
ettei hän enää miellä olevansa sellainen. Hänen mukaansa internetin luomien
mahdollisuuksien ansiosta kuka vain voi olla nörtti liian helposti, ja että sanan ennen
sisältämät merkitykset omistautuneisuudesta ovat kadonneet, kun enää ei tarvitse odottaa
mitään tai nähdä vaivaa tavoittaakseen jotain. Hän sanoo, että kaikki popkulttuuri on
nörttikulttuuria ja toisinpäin. (www5.) Mietin, onko Oswalt oikeassa. Mitä jos sitä, mitä yritän
hahmottaa, ei ole olemassakaan? Tulin kuitenkin tulokseen, etten voi yhtyä Oswaltin
mielipiteeseen. Omistautuminen ei ole kadonnut minnekään. Minä en tutki ihmisiä, jotka
sanovat ”joo, luin Harry Potterin kerran, se oli kiva kirja”, minä tutkin ihmisiä, jotka osaavat
kertoa suosikkikirjoistaan, -käänteistään ja -hahmoistaan lähes tieteellisen analyyttisesti, jotka
ovat piirtäneet fanitaidetta tai kirjoittaneet fanifiktiota, joiden laukuissa on vielä
yliopistollakin pinssi, jossa lukee ”Ilkityö onnistui” ja jotka tietävät, mihin tupaan kuuluisivat.
Minä tunnen nämä ihmiset. Voidaan jopa sanoa, että minä olen yksi näistä ihmisistä. Me siis
olemme olemassa. Nyt minun pitää vain määritellä, keitä ”me” oikeasti olemme, ja miksi.
Maailmanlaajuinen, joka puolelle työntyvä aiheeni rajautunee hallittavaksi, kun asetan sille
seuraavat rajoitukset: sukupuoli, suomen kieli (jota käytän tutkimuksessani myös
hankkiessani aineistoa) ja itsemielletty nörttiys ja tyttöys. En halua keinotekoisia ikä- tai
aluerajoja, eikä minulla ole käytössäni valmista nörtin määritelmää, jolla rajata pois ihmisiä.
Haen kahdenlaista tietoutta. Ensinnäkin tarvitsen etnografista, kuvailevaa tietoa siitä, millaisia
esineitä nörttikulttuuriin liittyy, millainen on nörttiyden ja ulkonäön suhde ja millaisia
käytännön toimia nörtit harrastavat. Toiseksi etsin merkitystasoja, ideaaleja ja sosiaalisia
suhteita, jotka aiheutuvat edellisistä käytännön seikoista ja jotka jälleen johtavat niihin. Näitä
tasoja ei voi erottaa toisistaan. Ei ole mielekästä tutkia nörttiyden merkitystasoja, kun ei ole
selvää, mitä nörttiys käytännössä on, ja toisaalta vailla merkityksiä pelkkä käytäntö olisi
onttoa. Nämä ulottuvuudet ovat liian tiukasti kytköksissä, jotta voisin erottaa niitä toisistaan

 

Miltä pohjalta tutkin nörttiyttä?

Nörtti ei ole tieteellinen termi, eikä sen tutkimuksella ole juurikaan historiaa. Faniuden ja
teknologian verkostoiksi mieltämäni nörttikulttuurin taustalla sen sijaan on: fani-,
populaarikulttuuri- ja pelaajatutkimusta on tehty halki kulttuurintutkimuksen kentän runsaasti.
Esimerkiksi folkloristi Kaarina Nikusen vuonna 2005 ilmestynyt väitöskirja Faniuden aika
käsittelee erityisesti Xena-faniudesta puhuttaessa monia ilmiöitä, joiden itse uskon olevan osa
laajempaa nörttikulttuuria. Nikunen on toimittanut myös 2008 ilmestyneen Fanikirjan, joka
sisältää artikkeleita esimerkiksi science fiction -fanien maailmankuvasta, televisiofaniuden
suhteesta internettiin ja tieteiskirjallisuuden faniuden organisoitumisesta. 2003 ilmestyi Urpo
Kovalan ja Tuija Saresman toimittama Kulttikirja, käsittelee roolipelikulttuuria ja Star Trek
-ilmiötä. Jo aiemmin mainitsemani Mariosofia taas on kattava katsaus elektronisten pelien
kulttuuriin ennen vuotta 2002. Toinen pelaajakulttuuria ansiokkaasti käsittelevä teos on T. L.
Taylorin Play Between Worlds vuodelta 2006, jonka aiheena ovat erityisesti online-pelit ja
niiden luomat yhteisöt. Animefaniin voi taas tutustua Katja Valaskiven toimittamassa
Vaurauden lapset (2006) kirjassa, johon jo esittelemäni Nikunen on kirjoittanut aiheesta.
Vaurauden lapset vertailee toisiinsa suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin kehitystä ja se antaa
minulle kiehtovan ylimääräisen kysymyksen: mikä tekee nörttikulttuurista niin globaalin?
Suomalainen nörttikulttuuri ei ole juurikaan innostunut kotimaisista fiktioista, vaan sarjat,
kirjat, elokuvat ja pelit tulevat pitkälti Isosta-Britanniasta, Yhdysvalloista ja Japanista. Miten
nämä kulttuuritaustoiltaan hyvin erilaiset maat tuottavat kaikki ilmiöitä, jotka vetoavat tähän
tiettyyn ihmisryhmään? Ehkä osaselitys löytyy internetistä. Richard Holetonin toimittama
kirja Composing Cyberspace on ilmestynyt jo 1998 ja on siksi ehkä paikoin vanhentunut,
mutta sen ideat internetin suhteesta identiteettiin, yhteisöihin ja tietoon ovat päteviä.
 

Tyttötutkimuksellakin on pitkä ja vahva perinne kansatieteen lähiaineissa. Jo 1992 ilmestynyt Letit liehumaan (toim. Näre ja Lähteenmaa) käsittelee tyttökulttuurin murrosta ja sisältää monia artikkeleita tyttöjen
suhteesta mediaan. Yhtälailla käyttökelpoista tekstiä sisältää 10 vuotta tuoreempi Tulkintoja
tytöistä (toim. Aaltonen ja Honkatukia), joka alkaa artikkelilla tyttöjen teknologian käytöstä.
Tuoreempia tyttötutkimuksia ovat tehneet Helena Saarikoski, joka on käsitellyt Spice Girls
-faneja tyttöyden tekijöinä ja huora-sanan käyttöä ja tyttöjen kokemuksia kiusaamisesta.
Nuoren naisellisuuden koreografioita ilmestyi 2009, Mistä on huonot tytöt tehty? taas
julkaistiin alunperin 2001 ja uudelleen korjattuna 2012. Karoliina Ojasen Tyttöjen toinen koti
ilmestyi 2011 ja käsittelee tyttökulttuuria ratsastustalleilla. Tyttöjen yhteisöjä, identiteettejä ja
maailmakuvia on siis tutkittu hyvin ja paljon. Pääsen rakentamaan vankalle pohjalle.
Mainitsin jo aiemmin, että Marisofia sisältää erikseen kappaleet tyttöjen pelaamisesta, samoin
Play Between Worlds käsittelee naisia online-pelaajayhteisöissä, ja vastaavasti moni
tyttötutkimuksen teksti on fanitutkimusta tai käsittelee tyttöjen suhdetta teknologiaan.
Tyttöyden ja nörttikulttuurin sävyjä on siis tutkittu jo aiemminkin, ei vain käyttämälläni
nimellä.

Tuotan itse aineistoa tutkimustani varten kahdella tapaa. Ensimmäisenä teen kyselyn, jolla
pyrin saamaan kvantitatiivisen pohjan nörttikulttuurin määrittelyille, toisena teen
teemakirjoituspyynnön, jotta saan syvempää, kvalitatiivista tietoutta. En halua tai edes voi
rakentaa määritelmää viiden tai kuuden ihmisen käsityksille. Tarvitsen tietoa siitä, millaiset
käytännöt ovat yleisiä ja mitkä harvinaisia, ja miten nörtit itse rajaavat kulttuuripiiriään ja
esimerkiksi sitä populaarikulttuuria, joka kuuluu nörttikulttuurin piiriin. Toteutan kyselyni
netissä webropol-ohjelmalla.

Teemakirjoitus taas lienee paras tapa kuulla tyttöjen omista henkilökohtaisista kokemuksista
ja niiden merkityksistä. Sekä kysely että teemakirjoitus ovat metodeja, jotka pitävät tietyn
etäisyyden informantteihin. Pyrin löytämään molempiin vastaajat internetin avulla, joten en
tule useimpien kanssa olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. En myöskään halua kerätä
paljonkaan henkilökohtaisia tietoja informanteiltani. Tämä etäisyys voi olla hyvästä siinä
mielessä, että en ystävysty informanttieni kanssa tai samaistu liikaa, varsinkin kun edustan
itsekin nörttikulttuuria. Uskon, että minun on helpompi suhtautua objektiivisesti
tuntemattoman kirjoittamaan tekstiin ja löytää myös niitä merkityksiä, joita ei ole välttämättä
suoraan sanottu.

 

LÄHTEET

www1: http://www.bbc.com/future/story/20130805-the-unstoppable-rise-of-the-geeks
[viitattu 4.11.2014]
www2: http://www.theguardian.com/fashion/2013/sep/02/rise-geeks-outsiders-superheromovies-
dork [viitattu 4.11.2014]
www3: http://www.thecord.ca/revenge-of-the-nerds-the-rise-and-prominence-of-nerd-culture/
[viitattu 4.11.2014]
www4: http://www.ts.fi/uutiset/talous/459008/Tietokonepeliguru+Naiset+pelaavat+jo+
enemman+kuin+teinipojat [viitattu 4.11.2014]
www5: http://www.wired.com/2010/12/ff_angrynerd_geekculture/all/ [viitattu 4.11.2014]

 

Aaltonen, Sanna & Honkatukia, Päivi 2002: Tulkintoja tytöistä. Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura.
Holeton, Richard (toim.) 1998: Composing Cyberspace. Identity, Community and Knowledge
in the Electronic Age. Boston: McGraw-Hill

Huhtamo, Erkki & Kangas, Sonja (toim.) 2002: Mariosofia : elektronisten pelien kulttuuri.
Helsinki: Gaudeamus
Kovala, Urpo & Saresma, Tuija (toim.) 2003: Kulttikirja: Tutkimuksia nykyajan kulttiilmiöistä.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lähteenmaa, Jaana & Näre, Sari (toim.) 1992: Letit liehumaan: Tyttökulttuuri murroksessa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nikunen, Kaarina 2005: Faniuden aika. Kolme tapausta televisio-ohjelmien faniudesta
vuosituhannen taitteen Suomessa. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 460.Tampereen
yliopisto.
Nikunen, Kaarina 2006: Animellista faniutta : Internet ja japanilaiset piirroskulttuurin fanit –
Valaskivi, Katja (toim): Vaurauden lapset : Näkökulmia japanilaiseen ja suomalaiseen
nykykulttuuriin, 133-154. Tampere: Vastapaino
Nikunen, Kaarina (toim.) 2008: Fanikirja: Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikkö
Ojanen, Karoliina 2011: Tyttöjen toinen koti: etnografinen tutkimus tyttökulttuurista
ratsastustalleilla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Saarikoski, Helena 2009: Nuoren naisellisuuden koreografioita: Spice Girlsin fanit tyttöyden
tekijöinä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Saarikoski, Helena 2012: Mistä on huonot tytöt tehty? Tutkimus huora-sanan käytöstä ja
tyttöjen kokemasta kiusaamisesta. 2. korjattu painos. Helsinki: Partuuna
Taylor, T.L. 2006: Play Between Worlds: Exploring Online Game Culture. Cambridge: MIT
Press